keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Joulukalenteri 2014 - luukku 17: Kansallispukukohtaamisia


Voi, kuinka onnellinen olinkaan, kun Inga löysi aikaa kirjoittaa oman tarinansa kansallispukujen maailmaan kulkeutumisestaan. Meinasin ensin, että 'panttaan' julkaisua lähemmäs joulua, mutta enhän minä nyt näin ihanaa tarinaa malta pitää täällä jemmassa, joten tässä Ingan tarina, olkaa hyvä!

pssst. Tarinan Toini-Inkeri on Toini-Inkeri Kaukonen, kansallispukuneuvoston Leenat taas ovat Hokkanen ja Holst sukunimiltään. 

Ja näin Ingan tarina kuuluu:


Kansallispukukohtaamisia

En muista, että olisin lapsena koskaan tavannut ”elävää” kansallispukua. TVssä näin pukuja missikisoissa.

Oikeastaan ihastuin kansanpukuihin opiskeluaikanani 1970-luvulla. Käsityönopettajan koulutuksessa oli ihana kirjonnanopettaja, Maikki Seppälä, jonka tunneilla kirjontapistot heräsivät eloon.  Kävin usein kansallismuseossa, jossa minulla oli kolme lempitilaa; saamelaiskokoelmat, joiden etsiminen oli kuin labyrintissa seikkailua ja kansanpukunukkesali sekä sen takana oleva pienehkö huone. Tuossa huoneessa oli hauskoja vanhoja vitriinejä ja seinällä isoja lasisivuisia ”kirjoja”, joita tutkimalla saattoi tutustua mm. kansanomaisiin kirjontoihin ja nyytinkipitseihin. Ne olivat syötävän ihania. Ihmettelin aina, kuinka saatoin varttua kaksikymppiseksi tietämättä mitään näistä ihanista yhteisistä aarteistamme.

Ensimmäisen oikean työpaikkani Kotkan työväenopiston juhlissa näkyi paljon pukuja. Siellä taisi olla kansantanssiryhmä ja Murron (Tanttulan) Tuula opetti pukujen tekemistä. Paikkakunnalla myös asui paljon ”saarelaisia” eli ihmisiä, joiden juuret olivat Seiskarissa, Lavansaarella tai Suursaaressa. Heidänkin joukoissaan vaalittiin pukuperinnettä. Menin itse Tuulan kansallispukukurssille ja tein Pyhäjärven. Myös Kaukola ja Tuuteri olivat vaihtoehtoja. Olin hämmentynyt tarvikkeista, sillä ne olivat kovin erioloisia, kuin mihin olin museossa tutustunut. No, muitapa ei juuri ollut tarjolla ja niin valmistui Pyhäjärvi. Käytin sitä paljon opiston tilaisuuksissa ja hengailin Tuulan mukana.

Inga Pyhäjärven tyttönä veljensä kuvaamana

80-luvun puolivälissä aloitin Helsingissä Kotiteollisuus-lehden toimitussihteerinä. Julkaisimme kahta kansallispukusarjaa. Pukuja esiteltiin joka numerossa 1-2-sivuisina juttuina ja harvemmin julkaistiin sarjaa Kansallispukujen perinteisestä valmistamisesta. Tapasin monia alan ihmisiä, kuten Toini-Inkerin, kansallispukuneuvoston Leenat ja Ritva Somerman ja pääsin mukaan kuvauksiin. Kansallispukua muistan käyttäneeni vain Pohjoismaisessa kotiteollisuusseminaarissa Kuopiossa.

Siirryin Helsingin työväenopistoon opettajaksi keväällä 1987. Pian opettaja, jolla oli kaksi kansallispukukurssia, muutti pois. Minulta kysyttiin, ottaisinko kurssit. Voin miettiä huomiseen ja jos yhtään helpottaa päätöksentekoa, niin kurssit lopetetaan, jos en ota niitä, minulle kerrottiin.  Niin minusta tuli kansallispukuopettaja. Olen tosi kiitollinen kollegalleni Raijalle, joka nopeasti briifasi minut kansallispukukurssin käytäntöihin. Elämä oli erilaista, ei ollut nettiä, ei kirjoja, eikä paljon muutakaan. Intoa ja yritystä oli ja innokkaita opiskelijoita. Siitä se lähti.

Ensimmäisen kansallispukuopettajille tarkoitetun koulutuksen kävin Hämeenlinnassa 80–90-lukujen vaihteessa.  Holstin Leena opetti pukujen ompelemista teoriassa.

Yhteistyöni kansallispukuneuvoston Leenojen kanssa tiivistyi. Järjestimme opiston suojissa valtakunnallista kansallispukukoulutusta opettajille ja ohjaajille. Pohjoismaiseen kansallispukuseminaariin osallistuin ensimmäisen kerran Ruotsissa 1993.  Jonkin aikaa olin kansallispukuneuvostossa Kansalaisopistojen liiton edustajana ja minut pyydettiin kansallispukuraadin jäseneksi. Osallistuin myös perustutkimukseen kuvaamalla esineitä Orimattilassa museon varastolla. Siinä vasta mielenkiintoinen paikka!

Orimattilan aarrearkussa kuvattu rekko
kuva: Inga Pihlhjerta

Raadin jäsenenä olen ollut yhdessä puvussa asiantuntijana. Kymin naisen puku valmistui 2004 ja samalla kun kansallispukuneuvostolle ja Kymiin valmistettiin mallipuvut, minä teetin oman pukuni. Jotain pientä tein itse; neuloin sukat ja puolisormikkaat, kokosin tanun, ompelin tanuliinan ja silmiriamon ja paitaan aliset. Puku on minun silmissäni kaunis ja mielessäni rakas. Yhdessä kymiläisistä koostuvan pukutoimikunnan kanssa sukelsin syvälle äitini kotiseudun perinteisiin, joita kannan näin mukanani.

Inga pukeutuneena Kymin pukuunsa ja taustalla vitriinissä Kymin mallipuku
kuva: Jaana Rakkola

Opetan edelleen kansallispukujen valmistamista. Se on kivaa. Opiskelijat yltävät huimiin suorituksiin ja heille oppituokioita valmistellessani opin itsekin lisää. Kansallispukuraadissa olen muutaman vuoden ollut puheenjohtajana. Elokuussa 2012 järjestimme yhdessä Bragen kanssa Pohjoismaisen kansallispukuseminaarin Vöyrillä. Se oli jo minun seitsemäs seminaarini ja kielitaidon vähän kehittyessä olen tutustunut moniin mukaviin kansallispukuihmisiin eri pohjoismaista. Kaksi kertaa olen pitänyt seminaarissa Suomen esitelmän. Ensi syksynä seminaari pidetään Norjassa. 

Tammikuussa pystytämme taas Folklandia-risteilylle kansallispukutoimijoiden yhteisen Kansallispukuapteekin, jossa jaetaan rohtoja pukupulmiin. Teemana on tänä vuonna pukujen huolto otsikolla ”Reissussa rähjääntyy”.

Oma kansallispukureissuni on kestänyt pian 40 vuotta. Matkalla on ollut monenlaisia polkuja ja nyt kuljetaan paljon bittiavaruudessa. Kansallispuvuista on tullut osa identiteettiäni ja ne tuovat elämääni paljon iloa, jota toivon toiminnallani pystyväni jakamaan muillekin.

Inga Pihlhjerta




 Millainen on sinun tarinasi kansallispukujen maailmassa?
kyselee Sari näin joulun aluspäivinä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti