Joulukalenteri 2013 - luukku 18: Elämäni kansallispuvut tähän mennessä

Eilisen luukun innoittamana kerron minäkin elämäni kansallispuvuista. Tarina alkaa oikeastaan mummostani ja hänen puvustaan. Mummoni kävi Itä-Hämeen kansanopiston ja sitä perua hänellä on Perä-Pohjolan puku. En tiedä syytä pukuvalintaan, sillä kuten mummon albumin kuvista näkyy, niin monilla kuvassa on myös Itä-Hämeen pukuja. Mummoni on kotoisin Sysmän puolelta - liekö sillä vaikutusta. Myös mummon serkulla oli sama Perä-Pohjolan puku ja hänen pukunsa sain lapsena itselleni, koska Mummoni puku taas päätyi omalle serkulleni.

Itä-Hämeen opiston opiskelijoita - mummon albumista.

Mummoni edessä vasemmalla.

Mummon serkku oli varsin pieni kooltaan ja niinpä mahduin häneltä saamaani pukuun 12-13 vuotiaana. Silloin se olikin juuri sopiva. Ennen kansallispukua minulla oli ollut 70-luvulla kovasti muodikas ns. tirolilaismekko.

Mummon serkulta saatu Perä-Pohjolan puku

Äidiltä lainattuItä-Hämeen puku päällä nypläämässä

Sittemmin ylä-asteen ja lukion aikana pukeuduin muutaman kerran tuttavalta lainattuun Hämeen pukuun. Myöhemmin sain useita kertoja lainata äitini Itä-Hämeen pukua. En muuten ole varma, missä vaiheessa kuvastoissa Itä-Hämeen pukua on alettu kutsumaan Hartolan puvuksi. Ehkä viimeistään Sysmä-Luhangan mallipuvun valmistutttua? Jostain syystä on vaikea muuttaa lapsena oppimaansa nimitystä.

Äitini on ollut selvästi hoikempi kuin minä, joten aikoihin en ole mahtunut äitini pukuun. Sittemmin pukua on lainannut siskoni ja äidin puku onkin nähnyt maailmaa. Ennen siskon ulkomaanreissua pidensin 70-luvun alun puvun helmoista lisää pituutta pellavakaitaleen avulla.

Haave kansallispuvun valmistamisesta on varhainen. Luulen haaveilleeni siitä ylä-asteikäisestä saakka. Alusta saakka oli selvää, että teen Itä-Hämeen puvun ja kudon kankaat itse ja niin edelleen. Opiskelun mukana muutin etelään, mutta kuinka ollakaan, ainakaan kymmeneen vuoteen ei Espoossa ollut kansallispukukurssia. Kunnes syksyllä 2002 kurssi alkoi kävelymatkan päässä. Äitiyslomalainen suuntasi kohti läheistä koulua ja kurssia ja kuinkas sitten kävikään. Opettaja esitteli ekalla kerralla kansallispukuja laajan diakokoelman avulla. Ja kun ilta oli päättynyt, niin yli parinkymmenen vuoden vakaa käsitys Itä-Hämeen puvun valmistamisesta itselle oli muuttunut ja Vuorelmalle lähti tilaus Sysmä-Luhangan puvun ohjeista...

Sysmä-Luhangan pukuun minulla on toki juuret. Mummoni, joka on minut käsitöiden pariin kasvattanut, on syntynyt Sysmässä ja papan juuret ovat Hartolan ja Luhangan rajamailta. Ja itsekseni olen myös mietiskellyt, että 1770 Sysmä ja Hartola kuuluivat vielä samaan pitäjään. Mihin lopulta ihastuin tässä puvussa? Varmastikin kokonaisuuteen, mutta toki musta pehmustettu myssy oli jotain, mitä en ollut nähnyt ennen. Samoin kukikas essu ja värikäs kokonaisuus. Yleisesti jälkikäteen voin myös todeta ihastuneeni siluettiin, joka näissä 1989 ja myöhemmin vahvistetuissa mallipuvuissa on. Kuvilla on siis väliä, kun ihminen tekee pukuvalintaansa. Parin vuoden ahkeroinnin jälkeen puku oli ensimmäistä kertaa käytössä isäni syntymäpäivillä.

Sysmä-Luhangan puku helatorstaina 2004 ensimmäistä kertaa päällä

Sittemmin puku on täydentynyt röijyllä ja musta pehmustettu myssykin on valmiina, mutta odotellut ensimmäistä käyttöään. Olen nyplännyt toisen pitsin, mutta se odottaa viimeistelyä eli sitä pientä pellavanpalaa, johon ompelisin sen. Eli toistaiseksi on liikuttu liinalakki päässä. Puku päällä olen ollut  häissä, useammissa ristiäisissä, rippujuhlissa, yo-juhlissa, edustamassa, pukunäytöksessä ja tuuletuksessa...  Puvusta on käyttökokemusta -25 asteen pakkasessa kuin myös 30 asteen helteessä.

Koska Sysmä-Luhangan puku on melko tuore tulokas (mallipuku vuodelta 1989), pääsee puku päällä varmasti kertomaan, mikä puku on kyseessä. Ehkä eksoottisin kysymys on jäänyt mieleen, kun  aikoinaan palasin toukokuun iltahämärässä työväenopiston 50-vuotisjuhlasta "metsäreittiä" kävellen kotiin ja vastaantulija kysyi, onko pukuni hollantilainen... Veikkaan, että ihmiset ovat tottuneet tiettyyn "klassiseen" mielikuvaan suomalaisista kansallispuvuista.

Mutta onko tämä loppuelämäni ainoa puku vai tuleeko muita pukuja. Ainakin tyttärelle. Tosin ensimmäisestä puvustaan (Sysmä-Luhanka) tytär taisi kasvaa ulos. Espoon pukuun olen kutonut hänelle kankaan jo vuosia sitten ja kaapissa on sekä tyttären tädiltään saama Munsalan puvun liivihame sekä tuo lapsuudessani saamani Perä-Pohjola. Tyttären sukujuuret leviävät isän puolelta niin laajalle, että voin perustellusti haaveilla tekeväni hänelle esimerkiksi Rautu-Sakkolan, tiettyjä savolaisia pukuja, pohjalaisia tai  vaikkapa Kouvolan seudun pukuja. Ja eihän pukua tarvitse sukujuurien perusteella pelkästään rajoittaa, sillä onhan minullakin se Perä-Pohjolan puku pukuhistoriassa...

P.S: Salaa haaveilen Mikkelin seudun muinaispuvusta... (itselleni)

Elämänsä pukuja esitteli Katri