Joulukalenteri 2014 - luukku 11: Verenperintö

Miun äitini on tehnyt kansallispukuja koko miun elämäni ajan. Iskä jätti bussikuskin hommat kun olin alle kouluikäinen ja ryhtyi kokopäiväisesti valmistamaan supikkaita, lipokkaita, kurpposia, lapikkaita, upokkaita, siis kansanomaisia jalkineita sekä opettamaan niiden tekemistä. Iskä kutoi myös paljon kansallispukukankaita. Nyt mie teen kansallispukuja, olen tehnyt työkseni niitä 14 vuotta.

Olen monessa yhteydessä aiemminkin kertonut, miten miusta ei pitänyt tulla käsityöläistä. Kun sitten alkoi näyttää siltä, että ehkä tulee, vannoin, etten ainakaan ala mitään kansallispukuja väsätä. Alle 20-vuotiaana kärsivällisyyteni riitti häthätää surauttamaan saumurilla kummilapsille vaatteita ja nurkkaan lensivät, jos olisi pitänyt purkaa. No. aika kului, kasvoin, ajauduin tekemään kansallispukuja, enkä nyt halua mitään muuta tehdäkään. Työkseni.

Muistan lapsuudestani hyvin selvästi sen, kun joka vuosi koulun terveystarkastuksessa piti kertoa, mitä vanhemmat tekevät työkseen. Iskä oli helppo, hän oli suutari. Mutta äiti. "Noooo... se opettaa kansallispukujen tekemistä." Ja aina olin yhtä hämilläni, sillä siinä missä kavereiden vanhemmat olivat paperimiehiä, opettajia, kotiäitejä tai hitsareita, miun vanhemmat tekivät vähän kaikenlaista.

Tokaluokkalaisena kirjoitin äitienpäiväksi aineen otsikolla "Äitini".

Olin aika paljon mukana kursseilla, milloin äitin, milloin iskän kanssa. Mielikuvissani siellä oli aina mukavaa. Paitsi että äiti piti saarnan, että hän on siellä opena, en mie... Nukuimme niillä reissuilla aina jonkun nurkissa.

Silloin kun oltiin kotona, meillä oli aina porukkaa. Keittiön pöydän ääressä oli ompelijoita milloin minkäkin nyssäkän kanssa, äiti ompeli myös, teki välillä ruokaa koko lapsilaumalle - niiden ompelijoiden lasten lisäksi meillä oli serkkuja ja tietysti kavereita. En oikeastaan vieläkään tiedä, että millä meiningillä sitä porukkaa meillä oli, luultavasti omia pukujaan tekemässä, ilmaisia neuvoja hakemassa. Ja harkkareita oli myös, milloin äitillä, milloin iskällä.

Siitäkin nautin. Porukasta, meiningistä, yhteisöllisyydestä. Mutta se on muuttunut. Reissuilla haluan hotellihuoneeseen yksin, enkä tahdo kotiimme neuvojenkyselijöitä, kun tuntuu että ystävillekään ei ole aikaa. Äiti ja iskä taisivat yhdistää ne.

Tältä lapsuuteni näytti. Tuossa lehtileikkeessä olen muistaakseni 8 kk ikäisenä lattialla jaloissa. Tuo "Kaukola"-kuva on Karjalaisen Nuorisoliiton julkaisusta.

Muistan, että miun kaverit halusivat katsella vanhempieni työntekoa. Varsinkin iskää ompelemassa tossuja. Ja se oli tylsää, olinhan sitä nähnyt ihan omiksi tarpeiksi. En muista, että olisin ollut sen suuremmin kiinnostunut äitin ja iskän töistä. Kansallispukuun minua ei muistaakseni koskaan pakotettu, mutta ei varmaan tarvinnutkaan, olen viihtynyt kansallispuvussa aina.

Nyt miulla on 2 lasta. Nuorempi on tokaluokkalainen, samanikäinen kuin mie silloin, kun kirjoitin tuon aineen ja vanhempi on 13-vuotias. Pyysin heitä kirjoittamaan vastaukset muutamaan kysymykseen:

Mitä äiti tekee työkseen?

Leea-Mari (8-v.): Kansallispukuja, huntuja, feresejä

Tiia-Maija (13 v.): Ompelee kansallispukuja ja feresejä jne.

Miltä se siusta tuntuu?

Leea-Mari: Kivalta, erikoiselta, kummalliselta. Se on outoa, että juuri minun äitini on niin tärkeä.

Tiia-Maija: Ei mitenkään erikoiselta. Tosin meillä on tosi iso talo. Ja saa olla koko ajan           selittämässä ihmisille mikä on kansallispuku.

Mikä siusta tulee isona? 

Leea-Mari: Kampaaja, muotisuunnittelija tai opettaja

Tiia-Maija: Ehkä kokki tai leipuri tai joku eläimiin liittyvä.

Miltä siusta tuntuu pukeutua kansallispukuun?

Leea-Mari: Jännittävältä. Tai no, se puku ahdistaa ja kutittaa.

Tiia-Maija: Riippuu tilanteesta, esim. jos on tosi kuuma tai pitää mennä suuren ihmismassan eteen tuijotettavaksi, en hirveästi pidä siitä mutta jos on pakko, laitan kyllä puvun.

Tämän kuva on pari vuotta vanha, se on Kansallispukujen tuuletuspiknikiltä 5.8.2012.
Kuva: Paula Kiviluoma

Näin kirjoitteli Soja.