Joulukalenteri 2014 - luukku 21: Menneitä muistellen

Eilisessä luukussa vilahtaneen Ompelu- ja nauhakoristeita -kirjan myötä jäin jälleen kerran miettimään, miten runsas kotimainen käsityöperinteemme on ja miten heikoissa valaistusolosuhteissa esiäitimme ja-isämme näitä taitavia töitään ovat talvisydännä tehneet. Meillä nykyajan ihmisillä on käytettävissämme niin monenlaisia kehittyneitä apuvälineitä, suurennuslaseja ja valaisimia, joiden avulla pystymme tekemään hyvinkin pikkutarkkaa työtä helposti. Työtä, jonka nuo menneet polvet tekivät melkeinpä 'käsikopelolta'.

Ja se viitseliäisyys, mikä noissa entisaikojen töistä on nähtävissä. Ne ovat paitsi käytännöllisiä, niin myös kauniita. Materiaalina on käytetty sitä, mitä kulloinkin on ollut saatavilla ja eri värisiä lankoja on yhdistetty samaan työhön todella ennakkoluulottomasti. Kun katson omaa Kärkölän pukuni kangasta, niin taitavasti on yhdistetty raitoihin violettia, punaista, vihreää, sinistä, keltaista, luonnonvalkoista/beessiä ja useita sävyjä meilkeinpä kaikista näistä.

Miten erilaiselta entisaikojen juhlapukuinen väki näyttikään kuin nykyaikana. Kuvitteleppa silmiesi eteen joukko 1700-1800 -lukujen parhaisiinsa pukeutuneita talonpoikaisväestön edustajia kirkonmäellä ja sitä kaikkea väri-iloa ja käsityötaitoa, joka tuosta joukosta välittyy. Vertailuksi luo silmiesi eteen kuva nykypäivän juhlaväestä talvisessa hääjuhlassa: miehillä tummat puvut, naisillakin kovin yksivärisiä asuja. Kumpi miellyttää enempi silmääsi?

Olen toisinaan miettinyt, että onko nykypäivän tehokkuusajattelu vienyt mennessään osan luovuudestamme ja uskalluksestamme tehdä jotain 'poikkeavaa'. Toimimmeko 'opittujen sääntöjen' rajaamana, varomasta astumasta näkymättömän rajan yli? Voisiko nykypäivän juhla-asuissa olla jotain tuosta menneen ajan väri-ilosta? Mielestäni kyllä.

Sovitaanko heti tässä ja nyt, että ensi vuonna jokainen, joka omistaa käyttökuosissa olevan kansallispuvun, sitä myös käyttää mahdollisimman monta kertaa. Ja ne, kenen puku on kummasti vuosien varrella kaapissa kutistunut, miettii, josko sen puvun saisi elvytettyä takaisin käyttökuntoon itselle tai jollekin lähipiiriin kuuluvalle.



Näissä mietteissä näin viimeisinä joulua edeltävinä päivinä Sari




Pssst...Taisinpa löytää papan vanhoista negatiiveistä sen ensimmäisen kosketukseni kansallispukuihin: isäni serkun rippijuhlat juhannuksena 1971. Itse en tuossa ole pukeutunut kansallispukuun, vaan äitini virkkaamaan mekkoon. Mutta kuten kuvasta käy ilmi, niin tuolloin suvussamme käytettiin varsin runsaslukuisena kansallispukuja. Ja epäilenpä, että ainakin kaksi kuvassa esiintyvistä puvuista on isotätini ompelemia.

Vaan mitähän lienen tuossa pohtinut, kun on niin keskittynyt ilme naamalla tuossa sylissä istuessa. Sattuneesta syystä muistikuvani tuosta tapahtumasta ovat hieman olemattomat. Olinhan tuolloin vasta reilun kahden vuoden ikäinen.

Ensimmäinen? kansallispukukohtaamiseni