Voi, kuinka onnellinen olinkaan, kun Inga löysi aikaa kirjoittaa oman tarinansa kansallispukujen maailmaan kulkeutumisestaan. Meinasin ensin, että 'panttaan' julkaisua lähemmäs joulua, mutta enhän minä nyt näin ihanaa tarinaa malta pitää täällä jemmassa, joten tässä Ingan tarina, olkaa hyvä!
pssst. Tarinan Toini-Inkeri on Toini-Inkeri Kaukonen, kansallispukuneuvoston Leenat taas ovat Hokkanen ja Holst sukunimiltään.
Ja näin Ingan tarina kuuluu:
Kansallispukukohtaamisia
En muista, että olisin lapsena koskaan tavannut ”elävää”
kansallispukua. TVssä näin pukuja missikisoissa.
Oikeastaan ihastuin kansanpukuihin opiskeluaikanani
1970-luvulla. Käsityönopettajan koulutuksessa oli ihana kirjonnanopettaja,
Maikki Seppälä, jonka tunneilla kirjontapistot heräsivät eloon. Kävin usein kansallismuseossa, jossa minulla
oli kolme lempitilaa; saamelaiskokoelmat, joiden etsiminen oli kuin
labyrintissa seikkailua ja kansanpukunukkesali sekä sen takana oleva pienehkö
huone. Tuossa huoneessa oli hauskoja vanhoja vitriinejä ja seinällä isoja
lasisivuisia ”kirjoja”, joita tutkimalla saattoi tutustua mm. kansanomaisiin
kirjontoihin ja nyytinkipitseihin. Ne olivat syötävän ihania. Ihmettelin aina,
kuinka saatoin varttua kaksikymppiseksi tietämättä mitään näistä ihanista
yhteisistä aarteistamme.
Ensimmäisen oikean työpaikkani Kotkan työväenopiston
juhlissa näkyi paljon pukuja. Siellä taisi olla kansantanssiryhmä ja Murron (Tanttulan)
Tuula opetti pukujen tekemistä. Paikkakunnalla myös asui paljon ”saarelaisia”
eli ihmisiä, joiden juuret olivat Seiskarissa, Lavansaarella tai Suursaaressa.
Heidänkin joukoissaan vaalittiin pukuperinnettä. Menin itse Tuulan
kansallispukukurssille ja tein Pyhäjärven. Myös Kaukola ja Tuuteri olivat
vaihtoehtoja. Olin hämmentynyt tarvikkeista, sillä ne olivat kovin erioloisia,
kuin mihin olin museossa tutustunut. No, muitapa ei juuri ollut tarjolla ja
niin valmistui Pyhäjärvi. Käytin sitä paljon opiston tilaisuuksissa ja
hengailin Tuulan mukana.
 |
| Inga Pyhäjärven tyttönä veljensä kuvaamana |
80-luvun puolivälissä aloitin Helsingissä Kotiteollisuus-lehden
toimitussihteerinä. Julkaisimme kahta kansallispukusarjaa. Pukuja esiteltiin joka
numerossa 1-2-sivuisina juttuina ja harvemmin julkaistiin sarjaa Kansallispukujen
perinteisestä valmistamisesta. Tapasin monia alan ihmisiä, kuten Toini-Inkerin,
kansallispukuneuvoston Leenat ja Ritva Somerman ja pääsin mukaan kuvauksiin. Kansallispukua
muistan käyttäneeni vain Pohjoismaisessa kotiteollisuusseminaarissa Kuopiossa.
Siirryin Helsingin työväenopistoon opettajaksi keväällä
1987. Pian opettaja, jolla oli kaksi kansallispukukurssia, muutti pois. Minulta
kysyttiin, ottaisinko kurssit. Voin miettiä huomiseen ja jos yhtään helpottaa
päätöksentekoa, niin kurssit lopetetaan, jos en ota niitä, minulle kerrottiin. Niin minusta tuli kansallispukuopettaja. Olen
tosi kiitollinen kollegalleni Raijalle, joka nopeasti briifasi minut
kansallispukukurssin käytäntöihin. Elämä oli erilaista, ei ollut nettiä, ei
kirjoja, eikä paljon muutakaan. Intoa ja yritystä oli ja innokkaita
opiskelijoita. Siitä se lähti.
Ensimmäisen kansallispukuopettajille tarkoitetun koulutuksen
kävin Hämeenlinnassa 80–90-lukujen vaihteessa.
Holstin Leena opetti pukujen ompelemista teoriassa.
Yhteistyöni kansallispukuneuvoston Leenojen kanssa
tiivistyi. Järjestimme opiston suojissa valtakunnallista
kansallispukukoulutusta opettajille ja ohjaajille. Pohjoismaiseen
kansallispukuseminaariin osallistuin ensimmäisen kerran Ruotsissa 1993. Jonkin aikaa olin kansallispukuneuvostossa
Kansalaisopistojen liiton edustajana ja minut pyydettiin kansallispukuraadin
jäseneksi. Osallistuin myös perustutkimukseen kuvaamalla esineitä Orimattilassa
museon varastolla. Siinä vasta mielenkiintoinen paikka!
 |
| Orimattilan aarrearkussa kuvattu rekko kuva: Inga Pihlhjerta |
Raadin jäsenenä olen ollut yhdessä puvussa asiantuntijana.
Kymin naisen puku valmistui 2004 ja samalla kun kansallispukuneuvostolle ja
Kymiin valmistettiin mallipuvut, minä teetin oman pukuni. Jotain pientä tein
itse; neuloin sukat ja puolisormikkaat, kokosin tanun, ompelin tanuliinan ja
silmiriamon ja paitaan aliset. Puku on minun silmissäni kaunis ja mielessäni
rakas. Yhdessä kymiläisistä koostuvan pukutoimikunnan kanssa sukelsin syvälle
äitini kotiseudun perinteisiin, joita kannan näin mukanani.
 |
| Inga pukeutuneena Kymin pukuunsa ja taustalla vitriinissä Kymin mallipuku kuva: Jaana Rakkola |
Opetan edelleen kansallispukujen valmistamista. Se on kivaa.
Opiskelijat yltävät huimiin suorituksiin ja heille oppituokioita
valmistellessani opin itsekin lisää. Kansallispukuraadissa olen muutaman vuoden
ollut puheenjohtajana. Elokuussa 2012 järjestimme yhdessä Bragen kanssa
Pohjoismaisen kansallispukuseminaarin Vöyrillä. Se oli jo minun seitsemäs
seminaarini ja kielitaidon vähän kehittyessä olen tutustunut moniin mukaviin
kansallispukuihmisiin eri pohjoismaista. Kaksi kertaa olen pitänyt seminaarissa
Suomen esitelmän. Ensi syksynä seminaari pidetään Norjassa.
Tammikuussa
pystytämme taas Folklandia-risteilylle kansallispukutoimijoiden yhteisen Kansallispukuapteekin,
jossa jaetaan rohtoja pukupulmiin. Teemana on tänä vuonna pukujen huolto
otsikolla ”Reissussa rähjääntyy”.
Oma kansallispukureissuni on kestänyt pian 40 vuotta. Matkalla
on ollut monenlaisia polkuja ja nyt kuljetaan paljon bittiavaruudessa. Kansallispuvuista
on tullut osa identiteettiäni ja ne tuovat elämääni paljon iloa, jota toivon
toiminnallani pystyväni jakamaan muillekin.
Inga Pihlhjerta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti