Joulukalenteri 2014 - luukku 22: Pelimanni kansallispukumaailmassa

Tänään luukussa melkein Lopen uupunut Kirsi Jaakkola (ent. Lindfors), pelimanni ja vähän kansallispukuaktiivikin. Sari pyysi pelimannin näkökulmaa, ihan vaan tajunnan virtaa. Sitä saa, mitä tilaa...

Muistan ikuisesti mummun serkun lesken, kansakoulunopettaja Melia Viljasen (1905-1984) Tuukkalan puvussaan. Alle kouluikäinen olin, vaikuttunut sekä vahvasta persoonasta että erityisesti upeasta puvusta. Ajattelin, että joskus aikuisena sellaisen haluaisin. Melia käytti kolme (3) Tuukkalaa loppuun. Muuta juhlapukua hänellä ei ollut.

Polarin pelimannit 80-luvulla

Oma kansallispukuhistoriani alkaa lukion pelimanniryhmään päätymisestä Riihimäellä Pohjolanrinteen lukiossa (Polari). Välissä olin vain erilaisissa juhlissa tanhuajien pukuja ihaillut ja vähän kadehtinutkin. Polarin pelimannit perustettiin syksyllä 1985, kun meitä musiikin valinnaiskurssilaisia oli jonkinmoinen porukka, muut musiikkiopiston viulisteja, minä haitareineni, kitaristiystäväni opetteli kontrabasson soiton sen ekan talven aikana. Musiikinopettaja Tuula Lehto oli tehokas manageri, keikkoja oli aika paljon.

Polarin pelimannit

Polarin pelimannit

Ensimmäinen pelimannin puku vuokrattiin Riihimäen kansantanssijoilta. Valkeala, jonka hopeasolki raapi haitarin taakse pahat naarmut, ovat pikku-Titanon takana edelleen. Tanukin on Lehmushovin kevään 1986 keikkakuvien mukaan päässä ollut. Pukuvuokra oli edullinen, mutta puvun huolto oli hoidettava nopeasti. Viimeinen pisara äidille taisi olla Kansainvälisen utaretulehduskonferenssin keikka ravintola Mestaritallissa, oltiin Helsingistä kotona vähän ennen puolta yötä ja puvun piti olla Riihimäessä käyttökunnossa seuraavana aamuna kahdeksalta.

Oma Häme

Äiti teki minulle puvun 1986. Halusin vanhan mallin Hämeen, kun siinä oli niin hieno liivi, hyvä nyöritys, passasi mainiosti hoikalle pellavapäälle. Materiaalipaketti hankittiin Vuorelmalta. Soittokuvia en löytänyt.

Etelä-Suomen 4H-piirin vuosikokouksessa kävin pokkaamassa jonkin prenikan keväällä 1988.

Prenikkaa pokkaamassa

Lopen teatteri osallistui Liettuan Kaunasissa pidetyille Kauno Rampa-harrastajateatterifestivaaleille keväällä 1989 näytelmällä Vankittu neitty. Pääsimme laulaja-Raija-Liisan kanssa kansallispuvuissa avajaiskulkueessa oman ryhmämme airuiksi. Sillä kerralla oli oma vanhan mallin Häme aika paljon näyttävämäpi kuin kaverin laina-Sääksmäki, vaikka itse sanonkin. Ja joo, on siinä Hämeessä ylimääräiset muotolaskokset edessä.

Airut-neidot

Hämeen puvussa kiusallisiksi koin päänauhat ja liian lyhyen paidan. Kookkaat korvat, polkkatukka ja nauhat, aina törrötti johonkin päin. Haitarin kanssa oli keskimääräistä enemmän kumarreltavaa  ja lyhyen paidan helmat nousivat turhan herkästi.

Pukua suurensin 1990-luvun alussa Polarin pelimannien jotakin myöhäiskeikkaa varten parin koon verran, kun viksu äiti oli hyvät saumanvarat laittanut. Sitten menikin liki 20 vuotta muissa soitoissa ja touhuissa.

Uusi pelimannielämä

2006 alkoi uusi pelimannielämä Alastarolta Palkeisista. 2008 kasasin oman porukan, Kiilanokan Pelimannit. Tein itselleni kansallispukuhenkisen pelimannimekon, ystävä ompeli miehille samasta kankaasta liivit. Ajatus lähti Cittarin tarjouskorin tummanpunaisista polvisukista ja olemassa olleista “maijapoppaskengistä”. Eurokankaasta harmaata villasekoitetta, vyön solkina kierrätetyt verkonpaulat, tasku semmoinen, että puhelin ja avaimet mahtuvat, essu jotain keittiöverhoa. Kerran tultiin varovasti kysymään, että minkä pitäjän puvussa olin näyttelyavajaisia soittamassa :) Mekollisia kuvia ei juuri ole, mutta joku video sentään Youtubessa. Knalli on Kiilanokan miesten tavaramerkki edelleen.

Pelimanniystäviä on näiden uusien soittovuosien aikana löytynyt monta. Muutama käyttää pukuja aktiivisesti, vaikka nykyään pelimanniryhmät ovat usein pukeutuneet muulla tavoin. Vielä on tekemättä uuden pelimannielämän eka keikka omassa kansallispuvussa. Ensi vuonna sitten :)

Tuulettelua ja tuunausta

Pukuhurahdus kävi huomaamatta. Kansallispukutuuletusten idea on upea, hämäläisellä vähän ryhtyminen kestää, mutta lopulta tänä vuonna Lopellakin tuuleteltiin. Ja isolla porukalla, vieläkin ihmettelen, kuinka hyvin väki lähti liikkeelle. Kansanlaulukirkon bändissäni oli kolmella soittajalla kansallispukuja, minulla ei. Tuuletteluista enemmän juttua ja kuvia Viivastolla.

Kansallispukutuuletus Lopella 2014, Kirsi kuvassa keskimmäisenä

Oma puku oli edelleen haaveena. Elokuussa 2014 löysin tori.fi:stä tarpeeksi ison ja pitkän puvun. Varauduin jo uuden liivin tekoon, mutta puku sopikin sellaisenaan, ehkä olkainten lyhennys edessä. Sari tekee tykkimyssyn, tykkipitsit odottavat kokoajaansa korissa. Pohjalaista verta ei suonissani virtaa, hiljainen tasainen hämäläinen olen. Jurvasta tykkään, sopivasti luonnetta, muotoa ja väritys kohdallaan. Ja tällä puvulla on tarina, siitä tykkään erityisesti.

Kirsi ja Jurvan kansallispuku

Hyvät materiaalit ja ihanat värit, jostakin syystä pohjalaiset puvut tuntuvat omimmilta nyt. Heräteostos nettikirppikseltä ja aika pienellä vaivalla yksi pieni pahoinpidelty Kuortane sai uuden elämän arki/työ/juhlahameena. Vinttilöytö Orimattila on korjauskorissa, menee japanilaiselle avainviulua soittavalle pelimanniystävälle, kun saan parsituksi.

Uuden elämän saanut Kuortaneen hamekangas

Mitä puku minulle merkitsee?

Puku merkitsee minulle identiteettiä, saan olla lenkki osaavien naisten ketjussa. Ylpeänä kannan, ihan missä vaan, osina tai kokonaisena. Iloitsen kansallispuvun uudesta noususta, sallivammasta hengestä. Uusia tuulia pitää olla ja tulla, uskallusta tarvitaan. Ajat ovat sellaiset, että kaikki kohottava kannattaa käyttää.